vatsarintaliike

Hämmästyin tässä pari päivää sitten kuinka vaikeaa on tuntea ja arvostaa toista ihmistä vaikka olisi syytä. Mitä läheisemmestä ihmisestä on kyse sen kovempi haaste on. Huomasin puoliskoni, siis paremman puoliskon vai pitäisikö sanoa: "se nainen joka asuu meillä?" hallitsevan erään ihmissuhteiden vaikeimmista asioista. Nimittäin kivojen lahjojen antamisen. Ainahan voi väittää että senkun ostaa tarpeeksi kalliin, antaa lahjakortin tai tekee itse jotta lahjus on tarpeeksi persoonallinen. On vaan vaikeaa ajatella asiaa toisen ihmisen kannalta. Vielä vaikeampaa on arvata mitä tuo toinen voisi haluta lahjaksi tai mistä joku muu voisi pitää.

Itse kun ostelen lahjoja huomaan kerta toisensa jälkeen arvauksen olevan vaikeaa, lähes mahdotonta. Usein annammekin toisillemme listan toiveista joita sitten toteutetaan jouluna ja merkkipäivinä. Saavana osapuolena olen huomannut usein saavani yllätyksiä jotka ovat odottamattoman iloisia. Asioita joita en ole osannut toivoa vaikka pidän niistä tai niille on käyttöä. Parhaat lahjat olen saanut puolisoltani. Näinhän pitäisikin olla. Se (hän) joka tuntee sinut parhaiten osaa myös lahjoa hauskimmin. Asia ei vaan näytä olevan itsestään selvä. Esimerkiksi hankkiessani lahjuksia erehdyn käsittämättömän helposti. Toisaalta tilanne on hyvä muistutus todellisuudesta. Toisen ihmisen tunteminen ei ole itsestäänselvä asia. Jos kaksi ihmistä menee naimisiin tai muuttaa yhteen heidän tavoitteensa ja ajatuksensa yhdistyvät vain osittain. Ei kannata kuvitella että järjestely merkitsisi kaikille samaa asiaa.

Joillekin ihmisille rehellisyys on sama kuin olla jäämättä kiinni valheesta. Käytäntöä voisi nimittää lakimiesten "juridiseksi" toimintatavaksi. Toisille ihmisille rehellisyys on rauhallinen tunne itseään silmiin katsoesssa. Tieto siitä että voi asiapohjalta tavata työkaverinsa ja hyvällä omallatunnolla halata kumppaniaan ja antaa iltasuukon. Tulee hakematta mieleen myös käsitys työnteosta. Monilla nuorilla ihmisillä on käsitys ettei työ saa rasittaa, työ ei saa aiheuttaa hikoilua eikä työ saa kestää kauaa. En uskalla edes kuvitella mitä suomalaisille yrityksille tapahtuu kun näin ajattelevat ihmiset täyttävät kaikki paikat. Lopultakin tietokone auttaa hallitsemaan suuria kokonaisuuksia mutta usein, yllättävän usein, itseasiassa liian usein joutuu tekemään käsittämättömän määrän käsityötä voidakseen hoitaa tehtävänsä.

Tottahan yritysten pitäisi ensin huolehtia siitä että tietojärjestelmästä saa helposti työtehtävien edellyttämät tiedot käyttöön ja raportitkin vain odottavat enterin takana. Yllättävän usein "henkilökuntalähtöisyys" tarkoittaa sitä että henkilökunnan on parempi lähteä kuin ruveta vaatimaan työtä tukevia ATK-järjestelmiä tai raportointiohjelmia. Vähän sama tilanne kuin "asiakaslähtöisessä" toiminnassa jossa lähdetään siitä että toimintamalliin sopeutumattomien asiakkaiden on paras poistua lopullisesti. Viime aikoina olen huomannut myös "haastavien tehtävien" tarkoittavan "lähes mahdottomia" tehtäviä tai käytännössä käsittämättömän työmäärän vaativia vaikeita ja monimutkaisia operaatioita joissa ei riitä että hoitaa oman osuutensa vaan myös muiden asiaan liittyvien tahojen on hoidettava oma leiviskänsä. Siinä tilanteessa että jokin menee pieleen ei auta kuin aloittaa alusta ja taikoa alkuperäinen tavoite suunniteltua lyhyemmässä ajassa kasaan.

Ei ihme jos ihmiset ovat kärttyisiä ja kiireisiä. Kyse ei ole ainoastaan inhottavasta tyypistä vaan myös olosuhteilla voi olla osuutta asiaan. Ainakin minä olisin varsin pettynyt kanssaihmisten moraaliin jos olisin se Mercedes Benzin omistaja jonka Nissan kuljettaja kiilasi Espoon Ikean kohdalla tien sivuun ja rusikoi auton kaikki pellit rusinapinnalle sekä rikkoi jokaisen ikkunan. Poliisin saapuessa paikalle mies ei tehnyt vastarintaa. Olipahan tyytyväinen saatuaan tiedotettua varsin selkeästi ettei pitänyt MB-kuskin ajotavasta. Voi vain todeta ettei kaikkia ihmisiä voi pitää avohoidossa vaikka he päällisin puolin vaikuttaisivatkin rauhallisilta.