vatsarintaliike

Tänään tajusin sen. Elän elämäni ensimmäisessä parisuhteessa jota voi kutsua parisuhteeksi. Kaksi aikuista ihmistä yhdessä. Kummallakin oma elämä joka nivoutuu mukavasti yhdeksi yhteiseksi elämäksi yhteisessä kodissa.

Tuli jännä tunne. Pitääkö aina kaikki menettää ennenkuin huomaa mitään omistaneensakaan tai kokeneensakaan: eläneensä.

En halua vähätellä aiempia ihmissuhteitani. Olen panostanut 100% ja välillä tuntuu että ylikin. En ole ajanut puolivaloilla. Mennyt on mennyttä ja eletty jo. Mennyttä en kaipaa vaikka olen elänyt mielenkiintoisten ja fiksujen ihmisten kanssa. Turha silti liioitella. Mokomat itsekeskeiseset, tekopyhät nunnat, vai pitäisikö sanoa jotain muuta?

Olinko itse se heikoin lenkki?

Vanha vertaus Mossesta ja Mersusta tulee mieleen. Ei sitä Mersua osaa kaivata jos on ikänsä Mossella ajanut.

Pitäisikö olla surullinen puolikasta elämää elävien ihmisten puolesta? Eivätkö he näe elämän mahdollisuuksia? Onko pikkupoikien ´uskallatsä?´ elämän olennaisin kriteeri? Jokin miesten kerho jossa kieltäydytään kasvamasta aikuisiksi?

Mikä tässä suhteessani sitten on niin ihmeellistä?

Vapaus olla oma itsensä. Vapaus suoltaa sammakkoja suustaan jos siltä tuntuu ja kärsiä seuraukset. Mahdollisuus antaa ja saada rakkautta. Tuntea elävänsä. Tuntea olevansa todellinen. Kokea yhdessä. Rakastaa yhdessä. Olla avoimesti oma itsensä.

Ei ole peiterooleja. Ei tarvita teeskentelyä. On vain yksi yhteinen elämä. Erilaiset mielipiteet ja erilaiset ihmiset. Yhteinen koti ja yhteinen pesä.

Vapauttavaa.