vatsarintaliike

Kuolema. Syksy. Ystävä. Ei palaa enää takaisin. Nainen soitti, mies on mennyt yksisuuntaiselle kaistalle. Tuletko hautajaisiin. Päätin mennä. Tampereelle. Vuosia on kulunut mitään näkemättä, kuulematta, hiljaisuudessa. Mitä ystävyyttä se on?

Eivät kilometrit ja vuodet aina erota samanhenkisiä rentoja ihmisiä toisistaan kuten pelkkä pilkunsiirtely erottaa pedantit ja suurpiirteiset ihmiset vaikka nämä asuisivat yhdessä. Kaverini, edesmennyt, kuoli verenvuotoon sairaalassa. Saattaisi elää jos ongelma olisi sattunut virka-aikana. Säästetäänkö meidät hengiltä? Kuka välittää ihmisestä? Kuka jaksaa välittää? Mitä on tehokkuus? Lukuja paperilla, euroja pankkitilillä, lisätään töitä yhä vähemmille tekijöille?

Yksi kuolema. Varmaan sattuu, peruuttamaton tapahtuma, ehkä jotain olisi voinut tehdä? Monta kuolemaa, voimat loppu, yhteiskunta vaan säästää. Säästyykö rahaa jos ihminen kuolee sairaalassa? Eikö ketään kiinnosta? Kuka jaksaa enää? Montako yöhoitajaa on tarpeeksi? Montako vapaapäivää tarvitaan yötöiden jälkeen jotta univelat saa nukuttua pois?
Eikö hoitajia kannata vakinaistaa? Onko määräaikainen työsuhde viesti ihmiselle ettei kannata sitoutua kevytkenkäiseen työnantajaan?

Jokainen kuolee joskus. Tuli viimeinen päivä ja kohtalokas yö. Hyvästi ystävä. Turvallista matkaa Tuonelaan! Tuonen joen yli Manalaan. Toiseen maailmaan. Jonnekin muualle. Lopullisesti. Hyvästi ja aamen. Majasi maatuu ja muistosi elää, kenties sielusi kulkee jossain kaukana. Hyvästit joita ei koskaan sanottu suusta korvaan. Hyvästit jotka kuiskataan viimeisen kerran tuuleen. Tuuleen joka ei hiljene koskaan.