Sunday, April 11, 2004
Tunnetun bändin synty kätilön näkökulmasta
Nimeni on Rog, oikeastaan Roger, olen maalari ja kirjailija. En ole vuosiin pitänyt yhtään näyttelyä enkä julkaissut ensimmäistäkään kirjaa. Pari vuotta sitten signeerasin nuoruudestani kertovan valokuvateoksen.
Siitä tulikin mieleeni lapsuuteni Cambridgessä. Harrastin kavereideni kanssa rock-musiikkia, kävimme "Riverside Jazz club" illa josta sain lempinimen Syd. Mokoma nimi, en koskaan pitänyt siitä ja luovuttuani rock-elämästä Syd-nimikin jäi historiaan.
Muistan Bo Diddleyn ja Booker T & The MGs bändin, mutta vasta Beatlesin Love Me Do avasi silmäni uudelle musiikille. En pitänyt mistään säännöistä. Tein biisejä kuten Flutter by Butterfly, Effervescing Elephant ja Bike.
Ensimmäisen matkani tein 1965 jolloin appelsiini, luumu ja tulitikkuaski olivat maailmankaikkeuteni. Venus ja Jupiter, itse uin avaruudessa interplanetaarisella radalla. Siitä lähtien maalasin kuvia uudesta löytämästäni maaimasta, samoin tein musiikkia uudesta ulottuvuudesta. Tärkeää on luopua kaikista säännöistä, luoda uutta ja ennennäkemätöntä, ennenkokematonta.
Pääsin opistkelemaan Camberwell Art Schooliin mutta sekin oli rajoittunutta. Urani näytti päättyvän parhaimmillaankin taiteen opettajaksi. Opettaa ihmisille tekniikkaa ja sääntöjä ei ole alaani.
Täällä tapasin Rogerin, Rickin, Bobin ja Nickin jotka soittivat bluesia. Liityin heidän bändiinsä komppikitaristiksi. Tein uusia biisejä ja keikkailimme eri puolilla Lontoota. Ehdotin bändimme nimeksi The Pink Floydia ja kaverit hyväksyivät sen koska eivät keksineet parempaakaan nimeä.
Äänitimme tuona vuonna kaksi biisiä studiossa: I'm A King Bee ja Lucy Leave. Tylsää. Kaikki muut olivat tehneet saman. Muutin tyttöystäväni kanssa Egerton Countiin kaksioon.
11.10.1966 Roundhousen keikalla jonne oli ahtautunut 2500 ihmistä varsinaiseen persläpeen Peter Jenner ja Andrew King näkivät meidät. Saimme sopimuksen 31.10.1966 heidän yrityksensä Blackhill Publishing:in kanssa.
Jenner ja King pyysivät meitä keskittymään omaan musiikkiimme ja unohtamaan cover-versiot. Siispä tein lisää biisejä kuten I Get Stoned, Let's Roll Another One ja Interstellar Overdrive johon halusin koko bändin panoksen. IO:ssa jokaisen piti improvisoida teemaan oma osuutensa, biisin pitää muuttua joka esityksellä hieman jotta sitä voi kutsua taiteeksi.
Tässä vaiheessa olimme soittaneet niin pitkään yhdessä että voimme kehittää esiintymistämme spontaanisti avaamalla vahvistimet ja soittamalla jotain josta tuli "The Pink Floyd Sound", uusi elävä ja alati muuttuva äänivalli.
Bändi oli vähän tylsä, kaverit olivat kuolettavan yksioikoisia, raivoraittiitakin, pari kaljaa ja ehkä jokunen tupakka. Ei mitään käsitystä oikeista aineista jotka vapauttavat luovuuden lihan kahleista.
1.2.1967 äänitimme Joe Boydin kanssa ensimmäisen singlen jolle tuli Arnold Layne (tarina vaatevarkaasta joka vei pyykkinarulta naisten alusvaatteita) ja Let's Roll Another One jonka nimi piti vastusteluistani huolimatta muuttaa toiseksi: Candy An A Currant Bun. Samaan syssyyn vedimme talteen 16 minuutin version Interstellar Overdrivesta mutta se jäi tyystin julkaisematta lukuunottamatta elokuvaa "Tonite Let's All Make Love In London".
Alkuvuodesta keikkailimme kovasti ja 1.4.1967 teimme sopimuksen EMI:n kanssa. 6.4.1967 esiinnyimme Top Of The Popsissa soittamassa Arnold Laynen.
Maaliskuussa, 21 päivänä äänitimme lauluni Emilystä. Nukuin tähtien alla ja herätessäni näin tytön tanssivan alastomana metsässä, tyttö oli Emily. See Emily Play julkaistiin 16. kesäkuuta ja se nousi Record Mirrorin listalla kuudenneksi. Tottakai jouduimme Top Of The Pops ohjelmaan esittämään hittiämme. Kerta meni vielä mutta kahdella seuraavalla kerralla jätin homman väliin koska John Lennonkaan ei perustanut koko ohjelmasta.
Keikoilla soittelimme omaa peruskamaamme kuten Pow R Toc H ja uutena Reaction In G (=kyselkööt Emilyä rauhassa, soitamme niille tämän). Samalla teimme kovasti töitä studiossa ensimmäisen albumimme parissa.
The Piper At The Gates Of Dawn julkaistiin 5.8.1967 ja jollen olisi painostanut kavereitani he eivät olisi taatusti tehneet yhtään biisiä koko levylle. Kaimani Roger onneksi rohkaistui sen verran että sai "Take Up Thy Stethoscope And Walk"in paperille, tottakai autoin häntä;)
Kiertelimme maata ja elämä oli yhtä helvettiä. Piti olla jossakin tiettyyn aikaan ja soittaa musiikkia tietyssä paikassa ja katin viikset. Kävimme USA:ssakin lokakuun loppupuolella tai joskus silloin syksyllä. Outoa kieltä, samaa englantia mutta kaikki oli kaukaista. Oli vaikeaa tietää missä täsmälleen olimme. Jossain ulkomailla joka tapauksessa.
18.11.1967 julkaisimme uuden singlen "Apples And Oranges" joka floppasi. Ihmiset eivät pitäneet siitä. Ihan sama. Kaikkien bändien on tärkeintä tehdä mitä he haluavat, muu on teeskentelyä. Myyntiluvuilla ei ole merkitystä jos joutuu tinkimään omista periaatteistaan.
Keikkailimme edelleen. Kaverini hommasivat bändiimme toisen kitaristin, Dave Gilmourin jonka piti hoitaa keikat, minulle piti jättää säveltäminen ja studiotyöt. Tuntui huonolta ajatukselta. Bändihän oli muuttumassa perinteiseksi pop-bändiksi. Kukaan ei soita kitaraa kolmen kaikulaitteen läpi jotka kaikki ovat kytketyt omiin vahvistimiinsa, kukaan ei paista kananmunaa lauteilla, ylipäänsä homma oli ajautumassa tosi tylsäksi ja yllätyksettömäksi.
Päätin etten jää katselemaan mokomaa. Tiemme erosivat lopullisesti keväällä 1968 kun Roger vielä jankutti bändimme uudesta työnjaosta. Päivä oli 2.3.1968. Managerimme Peter Jenner ja Andrew King luopuivat koko hommasta koska en ollut enää mukana hekin näkivät ettei bändillä voi olla tulevaisuutta. Se siitä.
Olisin todella halunnut kehittää aloittamaani uutta suuntaa mutta seinä nousi eteen eikä yhteistyö ollut enää mahdollista. Onnea vain kundit. Sitä tarvitsette.
Kirjoituksen lähteet: Syd Barrett, A cura di Luca Ferrari; Pink Floyd, The Visual Documentary by Miles & Andy Mabbett; Crazy Diamond, Syd Barrett & The Dawn Of Pink Floyd, Mike Watkinson & Pete Anderson; Syd Barrett, What Colour Is Sound lehtinen cd-boxista; lisäksi nettisivut syd-barrett italia ja floydwatersin nettisivu
Nimeni on Rog, oikeastaan Roger, olen maalari ja kirjailija. En ole vuosiin pitänyt yhtään näyttelyä enkä julkaissut ensimmäistäkään kirjaa. Pari vuotta sitten signeerasin nuoruudestani kertovan valokuvateoksen.
Siitä tulikin mieleeni lapsuuteni Cambridgessä. Harrastin kavereideni kanssa rock-musiikkia, kävimme "Riverside Jazz club" illa josta sain lempinimen Syd. Mokoma nimi, en koskaan pitänyt siitä ja luovuttuani rock-elämästä Syd-nimikin jäi historiaan.
Muistan Bo Diddleyn ja Booker T & The MGs bändin, mutta vasta Beatlesin Love Me Do avasi silmäni uudelle musiikille. En pitänyt mistään säännöistä. Tein biisejä kuten Flutter by Butterfly, Effervescing Elephant ja Bike.
Ensimmäisen matkani tein 1965 jolloin appelsiini, luumu ja tulitikkuaski olivat maailmankaikkeuteni. Venus ja Jupiter, itse uin avaruudessa interplanetaarisella radalla. Siitä lähtien maalasin kuvia uudesta löytämästäni maaimasta, samoin tein musiikkia uudesta ulottuvuudesta. Tärkeää on luopua kaikista säännöistä, luoda uutta ja ennennäkemätöntä, ennenkokematonta.
Pääsin opistkelemaan Camberwell Art Schooliin mutta sekin oli rajoittunutta. Urani näytti päättyvän parhaimmillaankin taiteen opettajaksi. Opettaa ihmisille tekniikkaa ja sääntöjä ei ole alaani.
Täällä tapasin Rogerin, Rickin, Bobin ja Nickin jotka soittivat bluesia. Liityin heidän bändiinsä komppikitaristiksi. Tein uusia biisejä ja keikkailimme eri puolilla Lontoota. Ehdotin bändimme nimeksi The Pink Floydia ja kaverit hyväksyivät sen koska eivät keksineet parempaakaan nimeä.
Äänitimme tuona vuonna kaksi biisiä studiossa: I'm A King Bee ja Lucy Leave. Tylsää. Kaikki muut olivat tehneet saman. Muutin tyttöystäväni kanssa Egerton Countiin kaksioon.
11.10.1966 Roundhousen keikalla jonne oli ahtautunut 2500 ihmistä varsinaiseen persläpeen Peter Jenner ja Andrew King näkivät meidät. Saimme sopimuksen 31.10.1966 heidän yrityksensä Blackhill Publishing:in kanssa.
Jenner ja King pyysivät meitä keskittymään omaan musiikkiimme ja unohtamaan cover-versiot. Siispä tein lisää biisejä kuten I Get Stoned, Let's Roll Another One ja Interstellar Overdrive johon halusin koko bändin panoksen. IO:ssa jokaisen piti improvisoida teemaan oma osuutensa, biisin pitää muuttua joka esityksellä hieman jotta sitä voi kutsua taiteeksi.
Tässä vaiheessa olimme soittaneet niin pitkään yhdessä että voimme kehittää esiintymistämme spontaanisti avaamalla vahvistimet ja soittamalla jotain josta tuli "The Pink Floyd Sound", uusi elävä ja alati muuttuva äänivalli.
Bändi oli vähän tylsä, kaverit olivat kuolettavan yksioikoisia, raivoraittiitakin, pari kaljaa ja ehkä jokunen tupakka. Ei mitään käsitystä oikeista aineista jotka vapauttavat luovuuden lihan kahleista.
1.2.1967 äänitimme Joe Boydin kanssa ensimmäisen singlen jolle tuli Arnold Layne (tarina vaatevarkaasta joka vei pyykkinarulta naisten alusvaatteita) ja Let's Roll Another One jonka nimi piti vastusteluistani huolimatta muuttaa toiseksi: Candy An A Currant Bun. Samaan syssyyn vedimme talteen 16 minuutin version Interstellar Overdrivesta mutta se jäi tyystin julkaisematta lukuunottamatta elokuvaa "Tonite Let's All Make Love In London".
Alkuvuodesta keikkailimme kovasti ja 1.4.1967 teimme sopimuksen EMI:n kanssa. 6.4.1967 esiinnyimme Top Of The Popsissa soittamassa Arnold Laynen.
Maaliskuussa, 21 päivänä äänitimme lauluni Emilystä. Nukuin tähtien alla ja herätessäni näin tytön tanssivan alastomana metsässä, tyttö oli Emily. See Emily Play julkaistiin 16. kesäkuuta ja se nousi Record Mirrorin listalla kuudenneksi. Tottakai jouduimme Top Of The Pops ohjelmaan esittämään hittiämme. Kerta meni vielä mutta kahdella seuraavalla kerralla jätin homman väliin koska John Lennonkaan ei perustanut koko ohjelmasta.
Keikoilla soittelimme omaa peruskamaamme kuten Pow R Toc H ja uutena Reaction In G (=kyselkööt Emilyä rauhassa, soitamme niille tämän). Samalla teimme kovasti töitä studiossa ensimmäisen albumimme parissa.
The Piper At The Gates Of Dawn julkaistiin 5.8.1967 ja jollen olisi painostanut kavereitani he eivät olisi taatusti tehneet yhtään biisiä koko levylle. Kaimani Roger onneksi rohkaistui sen verran että sai "Take Up Thy Stethoscope And Walk"in paperille, tottakai autoin häntä;)
Kiertelimme maata ja elämä oli yhtä helvettiä. Piti olla jossakin tiettyyn aikaan ja soittaa musiikkia tietyssä paikassa ja katin viikset. Kävimme USA:ssakin lokakuun loppupuolella tai joskus silloin syksyllä. Outoa kieltä, samaa englantia mutta kaikki oli kaukaista. Oli vaikeaa tietää missä täsmälleen olimme. Jossain ulkomailla joka tapauksessa.
18.11.1967 julkaisimme uuden singlen "Apples And Oranges" joka floppasi. Ihmiset eivät pitäneet siitä. Ihan sama. Kaikkien bändien on tärkeintä tehdä mitä he haluavat, muu on teeskentelyä. Myyntiluvuilla ei ole merkitystä jos joutuu tinkimään omista periaatteistaan.
Keikkailimme edelleen. Kaverini hommasivat bändiimme toisen kitaristin, Dave Gilmourin jonka piti hoitaa keikat, minulle piti jättää säveltäminen ja studiotyöt. Tuntui huonolta ajatukselta. Bändihän oli muuttumassa perinteiseksi pop-bändiksi. Kukaan ei soita kitaraa kolmen kaikulaitteen läpi jotka kaikki ovat kytketyt omiin vahvistimiinsa, kukaan ei paista kananmunaa lauteilla, ylipäänsä homma oli ajautumassa tosi tylsäksi ja yllätyksettömäksi.
Päätin etten jää katselemaan mokomaa. Tiemme erosivat lopullisesti keväällä 1968 kun Roger vielä jankutti bändimme uudesta työnjaosta. Päivä oli 2.3.1968. Managerimme Peter Jenner ja Andrew King luopuivat koko hommasta koska en ollut enää mukana hekin näkivät ettei bändillä voi olla tulevaisuutta. Se siitä.
Olisin todella halunnut kehittää aloittamaani uutta suuntaa mutta seinä nousi eteen eikä yhteistyö ollut enää mahdollista. Onnea vain kundit. Sitä tarvitsette.
Kirjoituksen lähteet: Syd Barrett, A cura di Luca Ferrari; Pink Floyd, The Visual Documentary by Miles & Andy Mabbett; Crazy Diamond, Syd Barrett & The Dawn Of Pink Floyd, Mike Watkinson & Pete Anderson; Syd Barrett, What Colour Is Sound lehtinen cd-boxista; lisäksi nettisivut syd-barrett italia ja floydwatersin nettisivu
Comments:
Post a Comment
