vatsarintaliike

Valokuvaus on päivän sana. Digitaalihomma vaan ei tunnu vielä omalta. Nyt sitä paitsi on paras aika ostaa vanhoja filmikameroita ja objektiiveja sun muita välttämättömyyksiä edullisesti pois toisten nurkista pölyttymästä omiin nurkkiin pölyttymään.
Tästä ratkaisusta saattaa kyllä syntyä jonkinlaista keskustelua kotioloissa. Ainahan kaikesta täytyy jotain maksaa, eivät ne vehkeet NIIN halpoja ole.
On mukava ajatella 50x70cm suurennosta omasta filmivalokuvasta.
Ainoa murehdittava asia on kuvan terävyys, ei kuvan rakeisuus.

Elämäkin on kuin valokuvaus. Jokainen voi hankkia tarvittavat kuvausvälineet ja kuvata mitä tahtoo.
Ensimmäinen ongelma tulee eteen jos ei voi ohittaa automatiikkaa saadakseen haluamansa otoksen, tai ainakin yrittääkseen.
Toinen ongelma on sokeus.
Harva meistä näkee valokuvan luonnossa. Yleensä kävelemme kiireesti ohi jotta ehtisimme odottamaan seuraavaa syytä kiirehtiä jonnekin jossa voi odottaa uutta lähtölaukausta seuraavaan etappiin joka on vain pieni tauko lähtökuoppien kaivamista varten jotta pääsee paremmin taas liikkeelle.

Elämä on ympärillämme, kävelemme suljetuin silmin ohi vaikka usein kompastumme vitaalisuuden juurakkoihin liataksemme vastapestyt vaatteemme kiireen kuralätäköissä.

Rakkaus iskee silmää aamulla, ystävyys halaa ovella, kissa kehrää sylissä, juoksemme ympyrää. Aina eksyksissä juoksemme ympyrää. Kyseessä on eräänlainen päättymätön desimaalikehitelmä. Numeroita on rajattomasti mutta paperi on rajallinen. Elämämme on valkoinen paperi ja jollemme kirjoita sitä täyteen emme voi avata uutta sivua.

Sydänverellä kirjoittaminen sattuu mutta huuhtoo menneet mukanaan. Auringonpaiste tuntuu kirkkaammalta, peti lämpimämmältä.

Rehellisyys vapauttaa elämään. Anteeksianto vapauttaa entisestä.
Jos en voi unohtaa, voin ainakin armahtaa ja parantua itse. Jokaisella on murheita yli oman tarpeen, ystävien elämää voi myötäelää ja muu on jo psyykkinen ongelma.

Sisäinen ääni käski ja minä tein, en siis ole itse vastuussa.

Tästä pääsemmekin asiaan. Tupareissa joissa söin hedelmät boolista enkä voinutkaan ajaa kotiin päädyin emännän viereen ja parin viikon päästä tunnustin etten koskaan ole kännissä tehnyt mitään mitä en tekisi selvin päin joten päädyin saman tien emännän viereen.

Siinä vaiheessa ajattelin sanomisen ja ajattelemisen suhdetta uudelta kannalta. Ehkä kaikkea ajattelemaansa ei kannatakaan sanoa, ei ainakaan ääneen.

Voi joutua vastaamaan ajatuksistaan joista on tullut julkisia.

Mieleen tulee Hassisen Koneen biisi "julkinen eläin", on kivampaa olla julkinen eläin nimimerkillä kuin omalla nimellään. Muutenkin Alangon Ismon lyriikka puhuttelee: "tieto on keksintö pirun, sen vankina tuskassa virun"; "kuoleman äiti kysyy: haluut sä äidin vai tyttären?".

Ongelma ei ole se että tiedän, vaan se että luulen tietäväni.
Parhaat valokuvani olen ottanut veitsi kurkulla kun olen pelännyt epäonnistuvani. Kavereideni bändi luotti minuun kuten luokkakaverini tai sukulaiseni jotka värväsivät mut ottamaan kuvia "once in a lifetime" periaatteella ilman uusintamahdollisuutta. Kaikki onnistuu kun ei ole vaihtoehtoa. Luojan kiitos!

Filmit joita kuvatessani olen kuvitellut osaavani homman, tuosta vaan suit sait ovat epäonnistuneet surkeasti. Yleensä uudet kokeilut ja ainutkertaisen tilanteen kunnioitus auttavat asiaa.
Sitä ikäänkuin pysyy hereillä pyrkiessään parempiin tuloksiin.

Faktahan on ettei kukaan pysy paikallaan vaan etenee alati.
Eteenpäin tai taaksepäin. Taaksepäin eteneminen kun yrittää liikkua eteenpäin on säälittävää mutta todellista.

Oisko parempi suosiolla kääntyä ympäri ja edetä jälleen kuin kunnon suomalainen sotilas ainakin.

Carpe diem kuulema tarkoittaa: "tartu hetkeen" tai ainakin Tarzan huuto syntyi kun Jane tarttui Tarzanin hetkeen. (se juttu krokotiilien ahdistamasta Janesta jonka Tarzan pelastaa liaanista roikkuen)

Elämän kunnioitus estää kuoleman. Elämää ei voi elää puolivaloilla eikä sydäntään voi painaa villaisella tukehtumatta. Eteenpäin luovuttamatta. Mitä enemmän käytät aivojasi sitä paremmin ne toimivat. Mitä avoimempi olet sen enemmän elät. Ja mitä enemmän elät sen valmiimpi olet kuolemaan.

Elämmekö siis kuollaksemme?


Okei, sukelletaan uniin etsimään valvetiloja. Valvetiloissa syntyy näköjään tosiunia.